Lähihoitajan ammattinimike on ollut olemassa 1990-luvun alusta saakka ja ammatti on vaikiintunut työelämään. Ammatin historiaan liittyy kehitykseen, joka on tapahtunut hyvinvointipolitiikassa, palvelujärjestelmän muotoisessa, ajattelutavoissa ja ihmistiedon sekä tutkimuksen kehityksessä.
Sosiaali- ja terveysalalla tarkoitetaan sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon- ja työn yhtesitä aluetta, jolla lähihoitaja toimii palveluissa. Lähihoitajan tutkinto onkin ollut tärkeä vaihe alojen yhteissessä kehityksessä.
Ihmiset ovat tulleet hoidetuiksi keskiajalle saakka omissa kodeissaan, perheen, suvun ja kyläyhteisön piirrissä. Auttaminen tai "vaivaisten holhous" on perustunut kristinuskolle luontaisem armeliaisuuden varaan. Jos vanha tai vammainen oli vailla perhettä tai sukua, hänen osakseen tuli kerjuu, kiertolaisuus ja huutolaisuus. Tämä tarkoitti, että kunnan viranomaiset tarjosivat lapsia, vanhuksia ja vaivaisia ihmisiä taloihin elätiksi mahdollisimman pientä ylläpitokorvausta vastaan. Tarjoustilanteet tapahtuivat toreilla tai muilla julkisilla paikoilla. Tarpeeksi iso ja vahva lapsi tai hyvänkuntoinen naispuolinen vanhus pääsivät taloihin parhaiten, koska heitä voittiin käyttää työvoimana esimerkiksi kotitöissä. Kiertolaisuus tai pitäjänkierto tarkoitti, että ihmiset siirtyivät eri paikkakunnille saadakseen yöpymispaikkoja ja ruokaa taloista. Kerjääminen tarkoitti sama asiaa kuin tänäänkin, eli ruuan, tarvikkeiden ja rahan pyytämistä parempiosailsilta vetoammalla omaan heikkoon tilanteseen.
Seurakunnat aloittivat köyhistä huolehtimisen, ja 1600-luvulla ja 1700-luvun lopulla köyhäinhoito säädettiin seurakunnille pakolliseksi. 1700-luvulla otettiin käyttöön ruotuarmeijan ohella ruotuhoito. Vaivaishoidon menetelmänä se tarkoitti, että huolettava annettiin muutaman talon huollettavaksi. Ruotulaisen oli tehtvä työtä talolle kykyjensä ja voimiensa kanssa.
Läänninsairaalat aloittivat 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Lasareittiosastoilla hoidettiin potilaita yleissairaalapaikoilla ja kuppaa sairastavia kuppaloissa. Vastaanottolaitoikset oli tarkoitetu mielisairaita varten. Sairaanhoitajaksi kelpaavan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen.
Ensinmäiset valtion yleiset sairaalat syntyivät 1850-luvulla. Ennen hoitajakoulutuksen alkua hoitajan työ oli yksilökeskeistä ihmisen auttamista. Tietopohja oli väheinen ja tieto perustui vaistoon, intuitioon kokemukseen. Hoitamista ja lääkitsemistä oli opittu sukupolvelta toiselle ja toimintaa ohjasi auttamisen halu ja velvollisuuden tunto.
1900-luvun alussa sairaalanhoidon koulutus maassa oli kirjavaa, vuonna 1919 perustettiin lääkintöhallituksen toimesta komitea, jonka tehtävä oli koulutuksen yhtenäistäminen. Vuonna 1929 tuli voimaan sairaanhoitajakoulutusta koskeva laki ja asetus. Sen mukaan diakonissat saivat toimia sairaanhoitajina diakonnissalaistosten sairaaloissa ja lääkintöhalituksen luvalla myös kiertävinä sairaanhoitajina, hoitajina leprasairaaloissa sekä kaatumataustien ja vajaamieleisten hoitolaitokisissa.
1930-luvulla koulutettiin kodinhoitajia. Myöhemmin vuonna 1957 aloitettiin apuhoitajien koulutus Helsingin diakonnissalaitoksella. Keskiasteen koulu-uudistuksessa vuonna 1987 aloitettiin ylioppilas- ja peruskoulunpohjaiset perushoitajankoulutukset.Vuonna 1993 sosiaali- ja terveysalojen peruskoulutus yhdistettiin ja aloitettiin lähihoitajatutkintoon johtava koulutus.
Suvikas, A. Laurell, L. Eskola, P. Elämän kulku. Lähihoitaja kasvua tukemassa. 2015. Otavan Kirjapaino Oy. Keuruu.
